Käesalun kartano ja taidekeskus, eli virolaistitteliään totteleva Käesalu Mõis & Kunstikeskus, täräyttää tulevana suvena käyntiin sellaisen kulttuuripläjäyksen, että heikompaa hirvittää. Ovet aukeavat kesäkuussa 2026 näyttelylle, joka tuo estorille suomalaistaustaisen Raija Merilän pitkän linjan siveltimenjälkeä.
Tämä "Läbi aja" ("Ajan läpi") -niminen kokonaisuus ei ole pelkkää seinien tuijottelua. Avajaispäivänä ilmaan kajahtaa lisäksi sellaista jazzia, että oksat pois, kun kaksi Viron musiikkikentän raskassarjalaista ottaa tilan haltuunsa. Puitteet ovat kunnossa.
Mitä Käesalun kartanon kesänäyttely oikein tarjoaa vierailijoille?
Käesalun kartanon kesä tarjoaa vierailijoille mahdollisuuden sukeltaa syvälle Raija Merilän sielunmaisemaan, jossa vuosikymmenten kokemus muuttuu öljyväreiksi kankaalle. Kyseessä ei ole mikään hätäisesti kyhätty galleriapätkä.
Homman ytimessä nököttää noin 30 öljymaalausta, jotka kattavat taiteilijan taivalta liki kahden vuosikymmenen ajalta. Löytyy maisemaa, löytyy ihmisyyden kuvausta, eikä mystisiä satuolentojakaan ole unohdettu. Merilä on siitä jännä tapaus, että hän asuu nykyisin Paidessa. Siellä hänen kotigalleriansa on toiminut magneettina niin virolaisille kuin lahden takaa laivalla valuneille suomalaisille taidefaneille.
Mies tai nainen, joka on piirtänyt yli 70 vuotta ja heiluttanut sivellintä yli viisikymmentä vuotta, tietää tasan tarkkaan, mitä tekee. Merilän taustalta löytyy myös historianopettajan ja kirjailijan hattua, mikä selittää sen, miksi kuvat eivät jää pintaraapaisuksi. Niissä on tarina. Sitten se kaikkein mehevin osio, jota varten pitää kalenteriin vetää punainen rasti heinäkuun puoleenväliin.
Kun Unohdettujen kartanoiden päivät koittavat 18.–19. heinäkuuta, kartanon erääseen hämärään saliin pystytetään erikoiskattaus. Sinne nimittäin raijataan nähtäville taiteilijan kookkaat aktimaalaukset. Se on sellainen visuaalinen täräys, jota ei kannata jättää välistä, jos vähänkään veri vetää taiteen äärelle. Vanhoja, uran alkuaikojen töitä on tosin turha etsiä. Merilällä on nimittäin tapana vetää uutta maalia vanhan päälle, jos siltä tuntuu. Luovaa tuhon ja uuden syntymisen sykliä parhaimmillaan.
Milloin ja miten näyttelyn avajaisia juhlitaan?
Näyttelyn avajaisia juhlitaan lauantaina 27. kesäkuuta kello 14.00, eikä tilaisuudesta puutu hienostunutta potkua. Silloin nimittäin lyödään kaksi kärpästä yhdellä iskulla, kun kuvataide ja huipputason musiikki sulautuvat yhdeksi isoksi elämykseksi. Paikalle on kutsuttu Viron jazzin ehdoton ikoni, saksofonisti Lembit Saarsalu. Kun hänen rinnalleen iskeytyy pianisti-säveltäjä Risto Iljas – jolla muuten virtaa suomalaista verta suonissa isänsä puolelta – on selvää, ettei kyseessä ole mikään hissimusiikki-ilta.
Koko lysti on kaiken lisäksi täysin maksutonta. Portilla ei kukkaroa kytätä, mutta fiksu vierailija tietysti pudottaa lippaaseen vapaaehtoisen roposen, jotta esiintyjien matkakulut saadaan kuitattua. Se on sitä herrasmiesmäistä kulttuurin tukemista. Jos aikataulut pätkivät, ei hätää. Näyttely itsessään nököttää paikoillaan aina elokuun 27. päivään saakka, joten tässä on koko sydänkesä aikaa käydä ihmettelemässä menoa Luoteis-Viron maisemissa.
Voiko kartanolla oppia itsekin maalaamaan?
Kyllä voi, sillä heinäkuussa kartanolla järjestetään taidekursseja, joissa pääsee itse sotkemaan sormensa maaliin mestarin valvovan silmän alla. Ajankohta osuu yksiin niiden samojen Unohdettujen kartanoiden vierailupäivien kanssa eli heinäkuun 18. ja 19. päivään. Jos olet aina miettinyt, miten ne värit oikein saadaan elämään kankaalla, tässä on se tilaisuus. Raija Merilä itse vetää nämä sessiot, joten opastus tulee suoraan suonesta, ilman välikäsiä tai oppikirjamaista pönötystä.
Mikä ihme on Käesalu Mõis & Kunstikeskus?
Käesalu Kunstikeskus on itsenäinen nykytaiteen pesäke, joka on vuodesta 2021 lähtien herätellyt henkiin pientä rantakylää Luoteis-Virossa. Tästä paikasta on lyhyessä ajassa kuoriutunut elävä ja hengittävä alusta, jossa taiteilijat, kuraattorit ja tavalliset kylänmiehet voivat kohdata.
Se rikkoo sitä perinteistä kaavaa, että kaiken hienon pitäisi aina pakkautua suuriin asutuskeskuksiin ja betonisiin gallerioihin. Kulttuurin hajauttaminen on se homman elinehto. Tarjotaan jotain sellaista, mitä ei Tallinnan kaduilta löydy. Kohtaamisia, jotka jättävät jäljen.
Itse keskus majailee kartanon vanhassa Oranssissa eli orangeriassa. Se on historiallinen rakennus, joka nököttää keskellä sellaista puistoa, josta voisi kirjoittaa romaanin. Villiintynyttä luontoa, kukkaniittyjä, salaisia polkuja ja sellaisia piknik-paikkoja, joissa tekee mieli vain istua ja unohtaa maailman melske. Tämä puiston boheemi rähjäisyys ja kauneus on kiinteä osa sitä luomisprosessia, joka täällä tapahtuu. Se kutsuu miettimään syntyjä syviä ja testaamaan rajojaan.
Täällä on historian saatossa nähty jo vaikka mitä. On ollut Lili Lindin unenomaisia visioita intiimiydestä, Sarah Eppingin ja Teresa Gruberin luontopohdintoja sekä Saara Välin italialaisia tuulia tuonut "Reflections of Florence". Eikä toiminta rajoitu vain aikuisten taidepiireihin, sillä kurssit pyörivät lapsille ja keskusteluillat kyläläisille vähän väliä. Käesalu on paikka, joka yksinkertaisesti pitää kokea itse, mieluiten silloin, kun aurinko paistaa ja saksofoni soi puistossa.


